Aikamatkustajako?

Sain luettua Aikamatkustajan vaimon, loput sata tai vähä päälle sivua oli niin koukuttavia etten vaan päässyt lähtemään kotoa vaikka kuinka yritin ja ahmin sanoja niin nopeaa että varmasti yli puolet jäi tajuamatta, mutta siksihän kirjat luetaankin kahteen kertaan!

Paljastamatta hyvän kirjan juonta haluan puhua tärkeästä aiheesta (täähän on kuin peruskoulun terveystiedon tunneilla). Siinä kirjassa nimittäin oli henkilö, joka oli rakastunut tähän Aikamatkustajan vaimoon, mutta ei saa vastakaikua tunteilleen.

Tässä meidän maailmassa kaikkien pitäisi löytää se one and only, mutta entä jos löytää sen, mutta se ei olekaan rakastunut sinuun? Entä jos tietää missä on oma happily ever after, mutta ei voikaan saada sitä? Pahinta on, että kuten useimmiten tässä maailmassa, ketään ei voi syyttää. Ei siitä, että rakastuu johonkuhun tai sen vastakohdasta. Monesti me pääsemme yli ihastuksista joista ei tullutkaan mitään, mutta jotkin eivät koskaan lakkaa tuntemasta kaipuuta sitä kohtaan mitä ei koskaan ollut tai tule olemaan, koska se ei ollut meant to be.

Miettikää miten se varmasti tappaa ihmistä hitaasti, tietää ettei koskaan saa sitä omaansa, ei koskaan saa niitä hetkiä mistä unelmoi. Entä jos tietää, että joku on näin rakastunut sinuun, pitäisikö silloin vain häipyä heidän elämästään niin nopeaa kuin mahdollista? Vai pitäisikö sittenkin antaa heille hetki väärää onnea, hetken valheellinen usko, joka kuitenkin olisi totta rakastuneelle osapuolelle? Vaikuttaisi, että poissa pysyminen olisi oikea vaihtoehto, mutta sydämen asioissa järkevin ei aina ole oikea. Jos väärään rakastunut ei voi saada koskaan rakastaan, edes hetki on pienintä mitä heille voi antaa, kuinka valetta se sitten olisikin. Jokaisella on oikeus onneen, eikö se ole joku sanonta?

Kaikkein joko vihaama tai rakastama Twilight oli minusta mielenkiintoinen juuri sen takia, että se koskettaa tätä aihetta (joskin hyvin melodramaattisella tavalla, mutta jos olette ärsyyntyneitä melodramaattisuudesta, älkää lukeko fantasiaa). Kirjan päähenkilöön Bellaanhan on ihastunut hänen ystävänsä Jacob. Jacob ei kuitenkaan voi koskaan saada Bellaa, koska tytön sydän kuuluu Edwardille, ah niin komealle vampyyrille. Sydämeni itki verta Jacobille, ja sen mukana kaikille niille jotka saavat vain kaukaa katsoa toisten onnea. Kuitenkaan en voi vihata Bellaa tai Edwardia, kuten en voi vihata ketään muutakaan joka on vain rakastunut.

Tästä haluan kirjoittaa joskus kirjan, I tell you. Se on niin paljon mielenkiintoisempaa kuin normaali rakkaustarina, ja muutenkin jonkinlainen tabu, josta puhuminen on harvinaista. Surullinen tarina juuri samasta aiheesta oli Greyn anatomian viime jaksossa (s06e14), se sarja jotenkin aina onnistuu olemaan samassa aiheessa kuin minäkin, ihan niinkuin ne kirjoittajat lukisivat mun mielen tai jotain. Scary.

Katsoin Enchanted-leffan, siitä tämä happilyeverafter-puhe. Leffa oli ihana päähenkilöiden vuoksi, mutta sen täydellinen loppu sai minut vain ajattelemaan kaikkia niitä ei niin onnellisia loppuja. Ylipäätänsä sitä, että näissä leffoissa aina se mies ja nainen päätyvät yhteen. Peruskatolinen länsimaalainen onnellinen loppu, eikö? Miten kun miehiä on maailmassa enemmän kun naisia? Onko hyväksyttävää, että sinne tänne jää pari yksinäistä miestä? Vai onko laskettu, että kun miehet kusevat kaiken ja kuolevat aikaisemmin kun naiset, niin ne lesket sitten täyttävät puuttuvien naisten paikat, vähän niinkuin jotkin pojat tanssivat wanhat kahdesti?

If I can't marry my boyfriend I'll marry your daughter!

Disney on opettanut meille, että pitää etsiä se yksi ja oikea. Niissä leffoissa se kuitenkin löytyy helposti. Entä tosi elämässä, kun vain vanhenee ja vanhenee ja ketään ei löydy ja on jo keski-ikäinen ja sitä oikeaa ei vieläkään ole kävellyt vastaan? Onko silloin oikein tyytyä siihen johonkin joka on ihan ok? Vai pitäisikö sitä odottaa vaikka kuolemaan asti? Mitä jos sitten menee naimisiin ja saa lapsia ja sitten se täydellinen tulee vastaan? Pitäisikö jättää se yhtä helposti kuin Enchantedissa? Huhhahei, avioero vaan. Ei niin voi tehdä. Kaikki on niin saatanan sotkuista tässä meidän maailmassa, ei ollenkaan niin puhdasta ja selvää kuin saduissa.

Muutenkin usko, että tie onneen on parisuhde, avioliitto, on hassu. Tunnen paljon ihmisiä, varsinkin vanhempia, jotka ovat löytäneet rauhan elämäänsä siitä, että saavat olla itsensä kanssa. Sinkkuus ei ehkä olekaan ruton synonyymi, uhka ja epäonnen aiheuttaja. Monissa maissa on kautta aikojen ollut moniavioisuutta, tämän hetken mahtavimmassa maassa, Cocacolan luvatussa taikamaailmassakin on useita miehiä joilla on vaimoja joka sormelle. Mutta taas kerran, suurin osa ihmisistä ei kyseenalaista tätä meidän uskomustamme täydellisestä perheestä ja siitä 2½ lapsesta ja happily ever afterista. Vaikka puolet avioliitoista päätyvät eroihin ja hyvä ystäväni jätettiin juuri tekstiviestillä. Siinä on Disney sulle revittävää.

Palaten takaisin tähän Disneyn leffaan, joka kaikessa sokerisuudessaan oli upea elokuva (vaikka useamman hahmon olisi voinut heittää jonnekkin likakaivoon, esimerkiksi sen maaoravan) ja jonka päähenkilöön Giselleen olen rakastunut, haluan mainita elokuvassa esiintyneen biisin 'That's how you know'. Koska siinä oli minusta ihana sanoma, varsinkin näin anti-valentine's day:n lähettyvillä.

How does she know that you really really truly love her?
It's not enough to take the one you love for granted

You got to show her you need her
Don't treat her like a mind reader'

Dedicate a song with words meant just for you?

Plan a private picnic by the fire's glow

Something everyday will show

Haluan muistaa minulle tärkeitä ihmisiä joka päivä, en vain kerran vuodessa. Minä ainakin tarvitsen jonkin osoituksen ympärillä olevilta ihmisiltä, että he rakastavat minua. Pikkujuttuja, just se yks kommentti siellä täällä jostain aivan omituisesta, joka ei kellekään muulle merkkais mitään, mutta minulle kertoo kaiken. En tarvitse kukkia tai suklaata, en usko että kukaan todella. Se on vain kauppojen tapa myydä niitä (ja hei tajutkaa edes ostaa neuhausia kuten kaverin poikaystävä teki. laatu, ihmiset, laatu!) ja kaikkea muuta krääsää. Mutta se pikku lappu peilissä missä lukee et ”oot ihana”, well, that just makes my day. Ja onneksi ¾ mun parhaista kavereista handlaa tän homman hyvin eli tekee mut onnelliseksi every single day. (ja vielä yksi syy vastustaa kaikkea, eikun siis valentine's dayta: ainakin yksi mun kaveri tuli surulliseksi kun soli just eronnu ja sitten kaikkialla oli hulluna pareja. En voi pitää mistään, joka saa ystäväni surullisiksi)

Tavaraa riittäis mutta nukkumaankin pitäs ehtiä. Hmm... Ehkä ei ihan vielä?

Tää So Happy I Could Die oikeesti toimii kirjotusbiisinä, teoria testattu!

Hei, tänäänpä tein gumboa joka on Louisianan seuduilta kotoisin oleva pataruoka jota syödään yleensä riisin kanssa. Se oli uusi makuelämys ja hyvin jännittävä ja erittäin maukas. Tietenkin ”tekeminen” tarkoittaa sitä, että kokkini Maaret teki itse ruuan, ehkäpä hän heittää teillekin päin ohjetta blogissaan. Mitäkö minä sitten tein? Toimin tietysti Dj:nä, what else? Mitäkö tarvitaan gumbon tekemiseen? Tässä resepti: ottakaan ensin vähän Olavi Virtaa, sitten kasetillinen CCRää, hyppysellinen Elvistä ja lopuksi suomipunkkia (pelle miljoona ja hassisen kone käy hyvin). Niistä muodostuu hyvä kokonaisuus (paitsi jos kokki vihaa suomalaista musiikkia kuten meidän tapauksessamme).

Jatkoa kun ehdin! Sweet dreams babys ♥

Hyvää oloa

Mun kaverit oli hyvin paljon sitä mieltä, että päiväkirjoihin kirjoitetaan vain silloin kun masentaa, on tylsää tai muuten vaan paskaa. Minä vastustan tätä (huomaatte teeman mun elämässä) ja siksi olen tässä, todistamassa heitä vääriksi!

Viikonloppuna pidettiin juomapelibileet, eli sellaiset missä katsotaan jotain ohjelmaa (MacGyver anyone?) tai pelataan jotain korttipeliä (Hitler, Vesiputous) ja juodaan ankarasti. Ja nyt, vastoin kaikkia luonnonlakeja, tulen ja sanon että bileet olivat mahtavat, ja oli hauskaa! (jos pareilua ei oteta huomioon, mutta se nyt on nykyään välttämätön paha niinkuin talvi tai verot) Mitään ei hajotettu, vaikka juomat kaadettiinkin ehkä 50000000 kertaa lattialle (mutta mää jopa luutusin seuraavana päivänä!! miettikää sitä!) Kukaan ei itkenyt ja oksentamistakin oli hyvin pienissä määrissä. Joten, over all, ihan parhaat bileet.

Parasta hyvissä bileissä on se, että saa tavata uusia ihmisiä ja omat kaverit saa tutustua toisiinsa. Koska jos ne on mun kavereita, ne on mahtavia ihmisiä ja sitten kun laitetaan ne kaikki yhteen pataan niin ne tajuaa toistensa mahtavuuden ja syntyy upeita asioita! Okei, ehkä tää oli vähän liioittelua, mutta se helpottaa elämä, että kun puhun jostain Tiinasta niin muilla on vähän hajua että kuka hemmetti se on :D

My Maaret ♥

Hei, ja sai taas vähän järkyttää yhtä ihmisparkaa. Mulla on katsokaas ystävä nimeltä Anniina, ja se tekstailee. Paljon. Aina. Muiden seurassa. Joten, aina kun joku tekstailee niin meillä on tapana sanoa "älä oo anniina" tai "anniinoikko nää taas?" tai muuta vastaavaa. Mutta Anniina apparently ei ollut tiennyt tätä ja juuri näissä aiemmin mainituissa bileissä tämä asia tuli hänen tietoisuuteensa :D Haha, mutta eikö teistäkin olisi mukava tietää että olette käsite? Oletteko muuten koskaan miettineet että mikä käsite olisistte, eli mikä on se juttu josta teidät tunnetaan parhaiten? Täähän on kyllä sellainen seikka jota ei välttämättä halua miettiä, koska vastaus ei monestikaan imartele. Entä jos sut tunnetaan parhaiten siitä, että petät aina suhteessa, tai siitä että et osaa pitää suutasi ikinä kiinni tai siitä että olet muuten vain paska ihminen? Niin, kukapa sellaista haluaisi ajatella. Jos vain kuvitellaan että meidät kaikki tunnetaan siitä, että ollaan ihania ihania ihmisiä. Joo, kuullostaa hyvältä. Eletään illuusiossa. Täällä on hauskaa.

Typot on niin parasta xD Nimesin mun kaverin mormaaliksi. En oo ihan varma mitä se meinaa, mutta se kyllä sopii sille, ainakin mun mielestä (ja hei, kyllähän me tiedetään että ei niillä muilla mielipiteillä oo väliä). Mormaali. Ihan selvästi uus muotisana. Spread the word, people.

Maksa ei ikinä oo iloinen sana. Maksa lasku. Mulla on maksakirroosi. Maksanne on pilalla ja uusi maksa maksaa 5000 euroa. Maksan vois vaan poistaa, tyhmä sana.

Pitäiskö muka tehä töitä? Ei oikeen inspaa. Kirjottelen myöhemmin. Pärjäilkää, tai sitten älkää.

Rakkaudesta musiikkiin ja muuhun

Mitäköhän tää hämärä hämärä blogspot hommaa kun soli heittäny puolet mun tekstistä jonnekki mettään??? En tiedä, kirjoitinpa sitten uudelleen. Jos enää oli mitään ajatusta koko hommasta :D Tää on näitä huonoja puolia kun käyttää kaiken maailman sivustoja ihan honest paperin sijaan! (Voi oikeasti, en tajua. Musta tuntuu et tää ei hyväksy mun sydämiä kun tää heitti sen osan tekstistä taas pois)

Kihertää. Miten ihana sana. Ootteko nähny kun Haisuli kihertää?? Se on ehkä yksi söpöimpiä asioita ikinä, Haisuli kihertämässä! Voi, kun se kihertelee menemään!

Lady GaGan uus albumi on jännä. Sitä pitää kuunnella monta kertaa ennenkuin ne biisit uppoaa. Okei, Bad Romance oli alusta alkaen hyvä, mutta muilla meni kauemmin nousta tärkeiksi. Kuuntelin siis parisenkymmentä ellen useammankin kerran tätä levyä. Eka iski So Happy I Could Die, jossa on aivan ihan biitti! Ja se sopii täydellisesti esimerkiksi kirjoittamisen taustamusiikiksi. Tää lauluhan on aika lesbo ja kertoo masturboinnista eli sopii mulle täysin.

Sitten löysin Monsterin, joka on edelleen aivan ihana biisi, voisin kuunnella sitä maailmanloppuun asti! Illalla kun menen nukkumaan mun päässä soi That boy is a monster, He ate my heart, Instead he's a monster in my bed.
Haha, tää biisi on niin huoleton:
We might’ve fucked not really sure, don’t quite recall
But something tells me that I’ve seen him, yeah.

Nyt eilen tai tänään tai joskus elämän kiertokulussa, onko tuolla niin väliä, tajusin Dance In The Darkin. Voi, voi, miten vihaankaan tuota miestä josta siinä biisissä kerrotaan.

Baby loves to dance in the dark,
'Cuz when he's lookin' she falls apart.

She looks good but her boyfriend says
she's a tramp,
she's a tramp,
she's a vamp,
but she still does her dance.

ps. Teeth ei muutu hyväksi vaikka maailmanloppu tulisi.

Menen nukkumaan kahden todella sievän tytön kanssa, ja ehkä siitä syntyy onni, edes täksi yöksi. Olen teidän unissanne, jotta kukaan ei olisi yksin.

Unnan kuvia

Ensimmäinen yö

Aah. Tämän takia aloitin tän päiväkirjan, juuri tämän hetken kun Miisa on nukahtanut mun mielestä ihan liian aikaisin ja haluan vielä ajatella jotain koska on yö ja ehkä viimeinen yö. Koska aina voi olla viimeinen yö, ikinä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Tämän blogin kannalta tosin on ensimmäinen yö kun istun ja annan ajatusten virrata vapaana.

Joskus on pelottavaa kun makaa nukkuvan ihmisen vierellä ja ei tiedä nukkuuko se vai onko se kuollut. Siinä se ihminen makaa, täysin liikkumatta ja ääntäkään päästämättä. Sitten on ihan pakko vähän tökkiä sitä, että se varmasti ei ole siirtynyt manan majoille. Tärkein ero siinä, että makaa elävän ihmisen vierellä verrattuna kuolleeseen on se, että tietää voivansa herättää sen milloin tahansa. Ja silloin se voi lohduttaa tai halata tai vaan mutista jotain tosi unista. Eikä sitä usein tarvitse herättää, jos koskaan, kunhan tietää että se on mahdollista. Vähän niin kuin kaikkien tavaroiden kanssa. Jos lainaa kaverille jonkin pelin tai kirjan niin sitten tekee koko ajan mieli pelata tai lukea sitä. Mutta heti kun sen saa itselleen takaisin niin ei siihen sitten kuitenkaan koskaan koske. Kunhan se on siellä.

Yöllä äänet muuttuvat. Kellojen tiktaktiktak-ääni on niin kova, se melkein särkee korvia, kun taas päivänvalossa siihen ei kiinnitä mitään huomiota. Bileiden humussa ei yksikään ihminen kuuntele, että jaa, tuo seinäkello naksuu hieman eri tahdissa kuin pöytäkellonen. Yöllä yksikin huokaus on huomattava, yksikin putoava kyynel huomataan. Yöllä asiatkin muuttavat merkitystään. Tämä tietokoneen humina on päätähuimaavan kova, onko se aina tällainen vai onko koko laite hajoamassa kappaleiksi?

Mulla on usein ikävä asioita joita ei ole olemassa. Hetkiä, joita en ole edes kokenut, ihmisiä joita en ole tavannut. Luen Aikamatkaajan vaimoa kaverin suosittelemana ja siinä se aikamatkaajan vaimo on tavannut sen tulevan miehensä jo lapsena, kun se mies matkustaa ajassa taaksepäin. Kun se vaimo sitten oikeasti tapaa sen miehen, sillä on välillä ikävä sitä miehen nelikymppistä versiota jonka se tapasi lapsuudessaan, koska sitähän ei vielä ole olemassa kun se mies on vain parikymppinen. Siitä varmaan tuntuu vähän niinkuin solisi kuollut se nelikymppinen versio, vaikka se onkin vasta tulevaisuudessa. Siltä mustakin usein tuntuu, mulla on kauhea ikävä niitä ihmisiä joita en ole vielä tavannut: tulevia ystäviä, puolisoa, lapsia. Ikävä sitä elämää joka ei vielä edes ole tapahtunut. Ja se ikävä on kamala, koska tunnen ne ihmiset ja siellä tulevaisuudessa en vietä viikkoakaan ilman niitä. Ja tässäpä minä elän monta monituista vuotta ennen meidän tapaamista. Kai se on niin kuin joidenkin ikävä kevättä kohtaan: täysin selittämätöntä sinäänsä, mutta todella raastavaa. Puhun tästä aiheesta varmasti myöhemminkin, joten kaikki mitä ette ymmärtäneet, kaikki mitä minä en ymmärtänyt, saa varmasti valaistusta tuonnempana.

Äippä (ei äitini) leipoi muffinsseja. Ehkäpä otan yhden sellaisen ja menen odottamaan univeikon saapumista. Veikkaan kyllä, että se on myöhässä, enkä minä sitä syytä. Olen minäkin aina, myöhässä siis.

Ottakaa tämä yö, minä annan sen teille. Tämä yö on suuria puita, pöllön varjoja, oranssia valoa ja nukkuvan tytön hengitystä. Siinä mitä tarvitaan, jos ette ehtineet kokea tätä yötä.

Nothing (well maybe something)

Wau. Hyvän fontin ettiminen on vaikiaa : P Entä jos kirjotan koko ajan boldattuna?? (uus sana, nörttini opetti!) No ehkä tää normaali menee? Ehkä ehkä.

Idea tästä blogista tuli anti-valentine's day:sta. Minusta ystävänpäivä on aina ollut turhin keksintö ikinä, en muista oonko koskaan suostunu juhlimaan sitä mitenkään. Kerran sain mukin. Pitää muistaa ystäviä yhtenä päivänä vuodessa, loput 364 päivää on ihan vitun sama. No kiva. Kuka vittu kannattaa tällasta???? Mä muistan ystäviä sillon kun non tärkeitä, and let me tell you, son paljon useammin kuin kerran vuodessa. Oon muutenkin ihan anti-life, mua ärsyttää monet asiat mitä meidän pitää tehdä ja olla, koska se kuuluu yhteiskuntaan. Haluan olla anti-life, ainakin niissä asioissa jotka on mulle tärkeitä.

Eli. En halua muuttua mihinkään. En halua et viiden vuoden (tai herra paratkoon, viiden kuukauden) päästä olen ihan hulluna ostamassa jollekin suklaata ja kukkia 14. helmikuuta. Se ei ole minua, never was and never will be.

Mutta ihmiset muuttuu, ja määkin haluan muuttua. En vaan tiettyyn suuntaan. On vaan kauhian vaikia muistaa mitä ajatteli ennen, mitä tunsi ennen. Mitä _oli_ ennen. Muistan et musta Seiska oli yläasteella coolein lehti ikinä, ja nyt en koskisi siihen pitkällä tikullakaan. Mitä ajattelin yläasteella?? En muista enää. Joten, tämän blogin tarkoitus (jos sillä sellainen pitää olla. miksi kaikella pitää olla tarkoitus? hmmm.. maybe we'll get to that later) on saada mut muistamaan mitä olen, haluan ja ajattelen. Etten huku muihin ihmisiin, etten huku maailmaan ja sen odotuksiin.

Kuten Cristina Yang sanoi Greyn anatomian uusimmassa jaksossa (kuutoskauden 13. jakso) "...you took a piece of me... and I let you. And that will never happen again." Kukaan ei enää vie paloja minusta. (ainiin ja Cristina on mun idoli, ihkutan siitä vielä teille)

Tässä kaikki tältä erää, talk to you soon <3