Musta tuntu kauan et elämä junnas paikallaan, mitään uutta ja kivaa ei tapahtunut, olin vieras omassa kodissani, onneton, sekaisin ja tappelin parhaan ystäväni kanssa. Sitten päätin, että nyt riitti, ei enää yhtään turhaa kyyneltä. Jos on onneton, asialle tehdään jotain. Ja niin minä muutin. Muutin toisen parhaan ystäväni kanssa yhteen niin nopeaa, että kukaan ei olisi uskonut sitä. 'Kaikki tai ei mitään', se on ollut joku typerä motto joka seuraa mun elämää vaikka kuin yrittäisin irti päästää. Joten me muutettiin, vaikka vuokrasopimusta allekirjoittatessa meillä oli yhteensä 13 euroa rahaa. Me muutettii, ja se oli paras päätös tänä vuonna. Ne mahdollisuudet kannattaa aina ottaa, vaikka kuin vois pudota. Mutta hei, määhän oon pudonnut kyydistä jo kauan sitten, jos koskaan edes olin mukana.
Tää muutto vei mun neitsyyden niin monella tavalla: eka asuntoesittely, eka vuokrasopimus, eka sähkösopimus, eka kotivakuutus, eka vesimaksu, eka virallinen muuttomuutto muuttolaatikoiden kanssa, eka oma asunto JONKA AVAINTA KUKAAN EI VOI VIEDÄ MULTA. Mua on viimiset puolitoista vuotta kokoajan pelottanut et mun avain vaan otetaan multa pois, että mut vaan heitetään pihalle (ja syystäkin, kyllähän mua sillä uhkailtiin). Nyt mulle ei kukaan voi huutaa vaikka pilaisin jotain tai tekisin jotain vähän väärin. Sellainen pieni ahdistus joka kokoajan on takaraivossa on poistunut ja olen vapaa.
Aikuistumista en pahemmin ole kokenut, olenhan kuitenkin asunut yksin ja pessyt niitä viemäreitä ja tehnyt ruokaa ja laittanut saunan päälle vaikka kuin pahuksen kauan (huomaatteko miten nämä Maaretin lausahdukset jo tarttuu mulle?). Äitille tosin taisi vasta nyt iskeä tää mun muutto, kun se soittaa joka päivä. Eipä siinä mitään, kaverieni vanhemmilla on viime aikoina ollut jos vaikka minkälaista syöpää ja sairautta ja yksi itseasiassa kuoli noin vain aivoverenvuotoon tällä viikolla. Menee vähän pohja valittamiselta, you know? Vaikka varmasti silti valitan, mutten tosissani. Olenhan sentään suomalainen =)
Millainenko asunto minulla sitten on? No, se on vain ihanin ikinä, enkä aio pyydellä anteeksi sitä. En aio säästellä kehumasanoja tai keksiä siitä typeriä vikoja. Rakastan asua täällä, kaikilla tavoilla, ja se on vain fakta. Olohuoneen ikkunan näkymä on upea, on ihana yöllä vaan tuijottaa tipppuvia lumihiutaleita. Lumihiutaleet ovat niin metafoorisia (sana?), siksi ne varmaan ovat kuvatuimpia asioita maailmassa ja siksi niitä tehdään rakkauden juhlana ikkunoihin. Sillä lumihiutaleethan ovat kuin me, jokainen yksilöllinen, jokainen yhtä kaunis, vaikka osa niin sanotusti täydellisempiä kuin muut. Niiden elämä on yhtä lyhyt ja se päättyy kaikilla. Jotkin leijuvat pienen tytön kämmenelle ja toiset sulavat surmatun pojan ruumiin päälle. Yhtä kaikki ne kohtaavat loppunsa ennemmin tai myöhemmin. Lumihiutaleet, ne ovat kauniita ja niitä kaipaan kesän auringon paisteessa.
Tänään kävimme Maaretin, uuden asuinkumppanini kanssa, Pannukakkutalossa. Se on ravintola, jossa myydään vain ja ainostaan pannukakkuja! Kaikilla mahdollisilla täytteillä, savuporosta kiivisuklaajäätelöön. Toivomme niin, että olisimme ruokakriitikoita, jotta voisimme kirjoittaa johonkin lehteen ylistävän artikkelin tästä paikasta. Palvelu oli erinomaista ja ruoka suussasulavaa. Okei, ehkä on ihan hyvä etten ole ruokakriitikko, silloinhan joutuisin kritisoimaan tätä paikkaa ja se ei vaan ole mahdollista. Menkää vierailemaan, ihastuttava paikka. Ja siellä on Stokkan myyjä :P
Ehkä nyt kun muutto on ohi ja häslinki on vähän rauhoittunut, voisi jopa ehtiä kirjottamaan tänne ja myös itselleni, lukemaan pääsykokeisiin ja kaikkea muuta josta toivon mukaan jää jälki johonkin. Höpöhöpö, kuitenkin vaan hengailen kaverien kanssa. Sehän se elämässä on tärkeintä ♥
Kisu sano mua avainihmiseksi, niinkuin on eläinlajeja joita ilman muut lajit vaan kuolee. Saanko kuolla siihen kuinka onnelliseksi tuo teki mut? Tämän takia mää en koskaan päästä irti mun ystävistä, en ikinä selviäis hetkeäkään ilman niitä, ne on kaikki mulle avainihmisiä ♥
