Meritullinraitti

En kuulemma ole kirjoitellut blogiini pitkään aikaan. En myönnä mitään.

Tämä on luultavasti viimeisiä kertoja kun katson ikkunastani ulos, tästä ikkunasta, tässä asunnossa. Mahtavin näkymä mitä Oulussa on, minulle ainakin. Jos ette ole olleet niitä onnekkaita, jotka ovat katsoneet kanssani auringonnousua, auringonlaskua, pimeyttä, valoa, ihmisiä, autoja, elämää ja kusevia poikia, niin kuvailen teille mitä näen.

Näen taivaan, joka on tummansinisen ja mustan väliltä, haluten olla violetti siinä vielä onnistumatta. Näen keltaisia valopilkkuja, valoja jotka valaisevat toisten ihmisten tietä. Radisson-hotellin kyltin, joka tuntuu olevan niin pieni että sen voisi ottaa käteen. Taidan ottaa sen mukaan matkalleni, muistoksi Oulusta. Kuka sen minulle hakisi?
Näen parkkipaikan, joka on märkä. Vesi tihuttaa pienen pieniin jokiin, jotka ovat aamuun mennessä kadonneet. Katulampun valo osuu oranssina näihin puroihin, näyttää uskomattoman kauniilta. Näen kolme tyttöä, jotka puhuvat ja nauravat keskenään. He katsovat suoraan minuun, ehkä hekin ovat hämmentyneet Watson-nukesta ikkunassamme, kuten monet muutkin ovat olleet. Näen autoja joiden mallia tai merkkiä en osaisi kertoa edes kidutuksen alaisena. Jopa niiden värit ovat näin pimeällä epäselvät. Näen Kauppahallin, joka istuu komeasti siinä missä se on ollut niin kauan. Tiedän, että tuulee vaikken tunne sitä, puiden lehdet heiluvat maapallon hengityksen tahtiin.

Tämä näkymä... ah. Kaikilla näillä ihmisillä on oma kohtalonsa, oma elämänsä, omat murheet. En tunne heitä, en rakasta heitä, en ole se ihminen jonka viereen he käpertyvät tänä yönä nukkumaan. Mutta kun katson heitä ikkunastani, tunnen omistavani heidät. Ei, minulla ei ole jumaluuskompleksia, mutta tämä on minun parkkipaikkani. Minä olen vahtinut ettei siellä tapahdu mitään, ettei yksinäistä miestä raiskata minun katsellessani, ettei pieni tyttö jää maahan makaamaan jäätyään auton alle. Tiedän mikä auto on ollut tuossa jo useammman päivän koskematta, tiedän ketkä tulevat joka aamu jutustelemaan keskenään ennen Kauppahallin aukeamista. Minä todella tulen kaipaamaan tätä ikkunaa eniten tässä asunnossa, tässä viimeisessä puolessa vuodessa. Tässä on maisema, jota rakastaisi sekin joka vihaa kaupunkeja.

Ehkä jossain on todellisuus, jossa saan kerran olla kaikkien teidän kanssa tällä puolella ikkunaa, katsomassa maailmaa ihmetellen. Sitä odotellessa, nostakaa katseenne, sillä minä olen täällä. Tai ainakin Watson.