Ensimmäinen yö

Aah. Tämän takia aloitin tän päiväkirjan, juuri tämän hetken kun Miisa on nukahtanut mun mielestä ihan liian aikaisin ja haluan vielä ajatella jotain koska on yö ja ehkä viimeinen yö. Koska aina voi olla viimeinen yö, ikinä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Tämän blogin kannalta tosin on ensimmäinen yö kun istun ja annan ajatusten virrata vapaana.

Joskus on pelottavaa kun makaa nukkuvan ihmisen vierellä ja ei tiedä nukkuuko se vai onko se kuollut. Siinä se ihminen makaa, täysin liikkumatta ja ääntäkään päästämättä. Sitten on ihan pakko vähän tökkiä sitä, että se varmasti ei ole siirtynyt manan majoille. Tärkein ero siinä, että makaa elävän ihmisen vierellä verrattuna kuolleeseen on se, että tietää voivansa herättää sen milloin tahansa. Ja silloin se voi lohduttaa tai halata tai vaan mutista jotain tosi unista. Eikä sitä usein tarvitse herättää, jos koskaan, kunhan tietää että se on mahdollista. Vähän niin kuin kaikkien tavaroiden kanssa. Jos lainaa kaverille jonkin pelin tai kirjan niin sitten tekee koko ajan mieli pelata tai lukea sitä. Mutta heti kun sen saa itselleen takaisin niin ei siihen sitten kuitenkaan koskaan koske. Kunhan se on siellä.

Yöllä äänet muuttuvat. Kellojen tiktaktiktak-ääni on niin kova, se melkein särkee korvia, kun taas päivänvalossa siihen ei kiinnitä mitään huomiota. Bileiden humussa ei yksikään ihminen kuuntele, että jaa, tuo seinäkello naksuu hieman eri tahdissa kuin pöytäkellonen. Yöllä yksikin huokaus on huomattava, yksikin putoava kyynel huomataan. Yöllä asiatkin muuttavat merkitystään. Tämä tietokoneen humina on päätähuimaavan kova, onko se aina tällainen vai onko koko laite hajoamassa kappaleiksi?

Mulla on usein ikävä asioita joita ei ole olemassa. Hetkiä, joita en ole edes kokenut, ihmisiä joita en ole tavannut. Luen Aikamatkaajan vaimoa kaverin suosittelemana ja siinä se aikamatkaajan vaimo on tavannut sen tulevan miehensä jo lapsena, kun se mies matkustaa ajassa taaksepäin. Kun se vaimo sitten oikeasti tapaa sen miehen, sillä on välillä ikävä sitä miehen nelikymppistä versiota jonka se tapasi lapsuudessaan, koska sitähän ei vielä ole olemassa kun se mies on vain parikymppinen. Siitä varmaan tuntuu vähän niinkuin solisi kuollut se nelikymppinen versio, vaikka se onkin vasta tulevaisuudessa. Siltä mustakin usein tuntuu, mulla on kauhea ikävä niitä ihmisiä joita en ole vielä tavannut: tulevia ystäviä, puolisoa, lapsia. Ikävä sitä elämää joka ei vielä edes ole tapahtunut. Ja se ikävä on kamala, koska tunnen ne ihmiset ja siellä tulevaisuudessa en vietä viikkoakaan ilman niitä. Ja tässäpä minä elän monta monituista vuotta ennen meidän tapaamista. Kai se on niin kuin joidenkin ikävä kevättä kohtaan: täysin selittämätöntä sinäänsä, mutta todella raastavaa. Puhun tästä aiheesta varmasti myöhemminkin, joten kaikki mitä ette ymmärtäneet, kaikki mitä minä en ymmärtänyt, saa varmasti valaistusta tuonnempana.

Äippä (ei äitini) leipoi muffinsseja. Ehkäpä otan yhden sellaisen ja menen odottamaan univeikon saapumista. Veikkaan kyllä, että se on myöhässä, enkä minä sitä syytä. Olen minäkin aina, myöhässä siis.

Ottakaa tämä yö, minä annan sen teille. Tämä yö on suuria puita, pöllön varjoja, oranssia valoa ja nukkuvan tytön hengitystä. Siinä mitä tarvitaan, jos ette ehtineet kokea tätä yötä.