Sain luettua Aikamatkustajan vaimon, loput sata tai vähä päälle sivua oli niin koukuttavia etten vaan päässyt lähtemään kotoa vaikka kuinka yritin ja ahmin sanoja niin nopeaa että varmasti yli puolet jäi tajuamatta, mutta siksihän kirjat luetaankin kahteen kertaan!
Paljastamatta hyvän kirjan juonta haluan puhua tärkeästä aiheesta (täähän on kuin peruskoulun terveystiedon tunneilla). Siinä kirjassa nimittäin oli henkilö, joka oli rakastunut tähän Aikamatkustajan vaimoon, mutta ei saa vastakaikua tunteilleen.
Tässä meidän maailmassa kaikkien pitäisi löytää se one and only, mutta entä jos löytää sen, mutta se ei olekaan rakastunut sinuun? Entä jos tietää missä on oma happily ever after, mutta ei voikaan saada sitä? Pahinta on, että kuten useimmiten tässä maailmassa, ketään ei voi syyttää. Ei siitä, että rakastuu johonkuhun tai sen vastakohdasta. Monesti me pääsemme yli ihastuksista joista ei tullutkaan mitään, mutta jotkin eivät koskaan lakkaa tuntemasta kaipuuta sitä kohtaan mitä ei koskaan ollut tai tule olemaan, koska se ei ollut meant to be.
Miettikää miten se varmasti tappaa ihmistä hitaasti, tietää ettei koskaan saa sitä omaansa, ei koskaan saa niitä hetkiä mistä unelmoi. Entä jos tietää, että joku on näin rakastunut sinuun, pitäisikö silloin vain häipyä heidän elämästään niin nopeaa kuin mahdollista? Vai pitäisikö sittenkin antaa heille hetki väärää onnea, hetken valheellinen usko, joka kuitenkin olisi totta rakastuneelle osapuolelle? Vaikuttaisi, että poissa pysyminen olisi oikea vaihtoehto, mutta sydämen asioissa järkevin ei aina ole oikea. Jos väärään rakastunut ei voi saada koskaan rakastaan, edes hetki on pienintä mitä heille voi antaa, kuinka valetta se sitten olisikin. Jokaisella on oikeus onneen, eikö se ole joku sanonta?
Kaikkein joko vihaama tai rakastama Twilight oli minusta mielenkiintoinen juuri sen takia, että se koskettaa tätä aihetta (joskin hyvin melodramaattisella tavalla, mutta jos olette ärsyyntyneitä melodramaattisuudesta, älkää lukeko fantasiaa). Kirjan päähenkilöön Bellaanhan on ihastunut hänen ystävänsä Jacob. Jacob ei kuitenkaan voi koskaan saada Bellaa, koska tytön sydän kuuluu Edwardille, ah niin komealle vampyyrille. Sydämeni itki verta Jacobille, ja sen mukana kaikille niille jotka saavat vain kaukaa katsoa toisten onnea. Kuitenkaan en voi vihata Bellaa tai Edwardia, kuten en voi vihata ketään muutakaan joka on vain rakastunut.
Tästä haluan kirjoittaa joskus kirjan, I tell you. Se on niin paljon mielenkiintoisempaa kuin normaali rakkaustarina, ja muutenkin jonkinlainen tabu, josta puhuminen on harvinaista. Surullinen tarina juuri samasta aiheesta oli Greyn anatomian viime jaksossa (s06e14), se sarja jotenkin aina onnistuu olemaan samassa aiheessa kuin minäkin, ihan niinkuin ne kirjoittajat lukisivat mun mielen tai jotain. Scary.
Katsoin Enchanted-leffan, siitä tämä happilyeverafter-puhe. Leffa oli ihana päähenkilöiden vuoksi, mutta sen täydellinen loppu sai minut vain ajattelemaan kaikkia niitä ei niin onnellisia loppuja. Ylipäätänsä sitä, että näissä leffoissa aina se mies ja nainen päätyvät yhteen. Peruskatolinen länsimaalainen onnellinen loppu, eikö? Miten kun miehiä on maailmassa enemmän kun naisia? Onko hyväksyttävää, että sinne tänne jää pari yksinäistä miestä? Vai onko laskettu, että kun miehet kusevat kaiken ja kuolevat aikaisemmin kun naiset, niin ne lesket sitten täyttävät puuttuvien naisten paikat, vähän niinkuin jotkin pojat tanssivat wanhat kahdesti?
If I can't marry my boyfriend I'll marry your daughter!
Disney on opettanut meille, että pitää etsiä se yksi ja oikea. Niissä leffoissa se kuitenkin löytyy helposti. Entä tosi elämässä, kun vain vanhenee ja vanhenee ja ketään ei löydy ja on jo keski-ikäinen ja sitä oikeaa ei vieläkään ole kävellyt vastaan? Onko silloin oikein tyytyä siihen johonkin joka on ihan ok? Vai pitäisikö sitä odottaa vaikka kuolemaan asti? Mitä jos sitten menee naimisiin ja saa lapsia ja sitten se täydellinen tulee vastaan? Pitäisikö jättää se yhtä helposti kuin Enchantedissa? Huhhahei, avioero vaan. Ei niin voi tehdä. Kaikki on niin saatanan sotkuista tässä meidän maailmassa, ei ollenkaan niin puhdasta ja selvää kuin saduissa.
Muutenkin usko, että tie onneen on parisuhde, avioliitto, on hassu. Tunnen paljon ihmisiä, varsinkin vanhempia, jotka ovat löytäneet rauhan elämäänsä siitä, että saavat olla itsensä kanssa. Sinkkuus ei ehkä olekaan ruton synonyymi, uhka ja epäonnen aiheuttaja. Monissa maissa on kautta aikojen ollut moniavioisuutta, tämän hetken mahtavimmassa maassa, Cocacolan luvatussa taikamaailmassakin on useita miehiä joilla on vaimoja joka sormelle. Mutta taas kerran, suurin osa ihmisistä ei kyseenalaista tätä meidän uskomustamme täydellisestä perheestä ja siitä 2½ lapsesta ja happily ever afterista. Vaikka puolet avioliitoista päätyvät eroihin ja hyvä ystäväni jätettiin juuri tekstiviestillä. Siinä on Disney sulle revittävää.
Palaten takaisin tähän Disneyn leffaan, joka kaikessa sokerisuudessaan oli upea elokuva (vaikka useamman hahmon olisi voinut heittää jonnekkin likakaivoon, esimerkiksi sen maaoravan) ja jonka päähenkilöön Giselleen olen rakastunut, haluan mainita elokuvassa esiintyneen biisin 'That's how you know'. Koska siinä oli minusta ihana sanoma, varsinkin näin anti-valentine's day:n lähettyvillä.
How does she know that you really really truly love her?
It's not enough to take the one you love for granted
You got to show her you need her
Don't treat her like a mind reader'
Dedicate a song with words meant just for you?
Plan a private picnic by the fire's glow
Something everyday will show
Haluan muistaa minulle tärkeitä ihmisiä joka päivä, en vain kerran vuodessa. Minä ainakin tarvitsen jonkin osoituksen ympärillä olevilta ihmisiltä, että he rakastavat minua. Pikkujuttuja, just se yks kommentti siellä täällä jostain aivan omituisesta, joka ei kellekään muulle merkkais mitään, mutta minulle kertoo kaiken. En tarvitse kukkia tai suklaata, en usko että kukaan todella. Se on vain kauppojen tapa myydä niitä (ja hei tajutkaa edes ostaa neuhausia kuten kaverin poikaystävä teki. laatu, ihmiset, laatu!) ja kaikkea muuta krääsää. Mutta se pikku lappu peilissä missä lukee et ”oot ihana”, well, that just makes my day. Ja onneksi ¾ mun parhaista kavereista handlaa tän homman hyvin eli tekee mut onnelliseksi every single day. (ja vielä yksi syy vastustaa kaikkea, eikun siis valentine's dayta: ainakin yksi mun kaveri tuli surulliseksi kun soli just eronnu ja sitten kaikkialla oli hulluna pareja. En voi pitää mistään, joka saa ystäväni surullisiksi)
Tavaraa riittäis mutta nukkumaankin pitäs ehtiä. Hmm... Ehkä ei ihan vielä?
Tää So Happy I Could Die oikeesti toimii kirjotusbiisinä, teoria testattu!
Hei, tänäänpä tein gumboa joka on Louisianan seuduilta kotoisin oleva pataruoka jota syödään yleensä riisin kanssa. Se oli uusi makuelämys ja hyvin jännittävä ja erittäin maukas. Tietenkin ”tekeminen” tarkoittaa sitä, että kokkini Maaret teki itse ruuan, ehkäpä hän heittää teillekin päin ohjetta blogissaan. Mitäkö minä sitten tein? Toimin tietysti Dj:nä, what else? Mitäkö tarvitaan gumbon tekemiseen? Tässä resepti: ottakaan ensin vähän Olavi Virtaa, sitten kasetillinen CCRää, hyppysellinen Elvistä ja lopuksi suomipunkkia (pelle miljoona ja hassisen kone käy hyvin). Niistä muodostuu hyvä kokonaisuus (paitsi jos kokki vihaa suomalaista musiikkia kuten meidän tapauksessamme).
Jatkoa kun ehdin! Sweet dreams babys ♥
