Nightmare Before Christmas

Oulussa oleminen on siitä kamalaa, että näen painajaisia. En tiedä johtuuko se tästä kaupungista vai siitä, että täällä mut herätetään kesken unien, mutta kun herään olen tosi surullinen, tai peloissani tai masentunut, riippuen vähän unesta. Ja se on tosi tyhmää, koska eihän unet ole totta, ei niiden pitäisi vaikuttaa normaaliin elämään. Niinkuin 8-v Inka totesi mulle sen jälkeen kun kerroin että mua masentaa kun mun kultakalat kuoli, "eihän sulla ole kultakaloja". No ei ole ei. Mielummin toivoisin että olisi ja ne kuolisi oikeasti, ainakin sitten voisi puhua siitä ihmisille ilman että ne pitää hulluna. Mietin kans, että onko mahdollista että kun mulle ei ikinä käy mitään surullista, niin mun mieli on ihan hämmentynyt ja alkaa ite luomaan mulle asioita jokka on surullisia? Sitten kun joku mulle läheinen kuolee tai saan syövän tai jotain vastaavaa, tulenkohan onnelliseksi? Who knows. Jos tajuais elämän tarkotuksen tai jotain.

Elämän tarkotuksesta puheen ollen, haluan aina mielellään tarkentaa mistä puhutaan kun sanotaan fraasi "elämän tarkoitus". Puhutaanko oman itsensä, tästä yhden ihmisen elämästä. Puhutaanko elämästä, elävistä olioista ja asioista. Vai pelkästään ihmiskunnasta? Onko kaikilla eliöillä sama tarkotus elämälle? Ja kuka sen määrää, jumalat, ihmiset, luontoäiti vai jokin ihan muu? Monesti myös ihmetyttää, että jos kukaan muu koko maailmassa ei ikinä olisi miettinyt elämän tarkotusta, en olis kuullut tästä käsitteestä, olisinko miettinyt sitä itse? Olisiko se pulpahtanut päähäni?

Itse pyrin koko ajan parantamaan itseäni, olemaan paras versio itsestäni mitä voin olla. Elää sen mukaan mikä on oikeaa minulle, ei sen mukaan mikä muille on oikeaa. Olisi helppo omaksua jonkin toisen ihmisen uskomus tai ottaa jokin uskonto ja seurata sen oppeja ajattelematta itse lainkaan. Mutta se on huijaamista, se on oman syyllisyydentunteen helpottamista, ainakin minulle. Haluan löytää itse oikean ja väärän rajat, jotta voin jonain päivänä olla sanojeni takana sataprosenttisesti, kun kerron lapsilleni, mikä on oikein ja mikä väärin. Niiden rajojen löytäminen tarkoittaa sitä, että täytyy välillä käydä siellä huonolla puolella ja tehdä huonojakin tekoja.

Moraali, hyvät teot ovat kuitenkin lähes aina suhteutettava kontekstiin, siihen hetkeen jossa teko tehdään. Minusta on ilkeää, tyhmää ja lapsellista odottaa, että eri olosuhteista tulevat ihmiset voisivat tehdä samoja päätöksiä. Joillekin ihmisille ei koskaan tulisi mielenkään pettää, kun toisille se on jatkuva kiusaus. Se ei tee toisesta parempaa ihmistä kuin toista. Tämän takia juoruilu on aina tyhmää (vaikkakin ihanaa, kuten kaikki paha ja kielletty), koska kun puhutaan ihmisistä joita ei tunneta, joiden elämäntilanteisiin ei olla tutustuttu muuten kuin kuulopuheiden avulla, silloin luultavasti tuomitaan ilman oikeanlaisia perusteita. Ja yksi suurimmista synneistä, huonoista teoista, mitä voi tehdä, on mielestäni tuomitseminen silloin kuin sinulla ei ole siihen oikeutta (saati sitten kaikki faktoja).

Luin tänään taas kerran Fuckyeahlgbt-blogia ja siellä oli sellainen artikkeli, jossa biseksuaali puhui siitä, miten niiden ei anneta olla biseksuaaleja, vaan halutaan määrittää heteroiksi tai homoiksi, yleensä sen hetkisen seurustelukumppanin mukaan. Olen itsekin tehnyt tätä, ja tänään tajusin miksi. Mua ärsyttää ne jotka sanovat minulle olevansa biseksuaaleja, mutta melkein koko loppumaailmalle he ovat heteroja. Tietenkin kaikkien oma seksuaalisuus on mitä on, eikä kenelläkään ole mitään velvollisuutta ikinä mainita siitä kenellekään sanaakaan, mutta tuntuu olevan liiankin helppoa olla hiljaa ja leikkiä heteroa kaikille, jotka voisivat pahastua tai sanoa pahasti. Jos vain istuu hiljaa kun puhutaan paskaa ihmisistä heidän seksuaalisen orientoitumisensa takia, se on väärin. Mutta jotenkin vielä enemmän väärin, jos itse vielä kuulut niihin. Kuin puukottaisi selkään omaa kansaa tai jotain. Maanpetokseen verratava rikos, minun pienessä päässäni siis. Minulle tämä lgbt-yhteisö on sama kuin joillekkin oman maan puolustaminen, henkeen ja vereen. En koskaan suunnitellut tällaista, en edes huomannut miten niin kävi, mutta on ihana tietää että nämä ihmiset ovat olemassa. Ihmisiä, jotka eivät tunne minua lainkaan ja silti halaisivat minua, vain koska sanoisin heille olevani homo. Ja minua raivostuttavat nämä ihmiset, jotka kuvittelevat, että he voivat sanoa pahaa homoista. Ihan sama mikä uskonto tai muu selitys sinulla on takana, kenelläkään ei ole oikeutta puhua halveksuvasti, tehdä pilkkaa tai nimitellä toisia ihmisiä, varsinkaan sellaisesta mitä he eivät ole itse valinneet. Suurin osa maailman lääkäreistä ja muista asiantuntijoista on sitä mieltä, että homous ei ole sairaus ja ei ole parannettavissa, eikä varsinkaan tarttuva! Joten uskokaa minua, jos joku valittaa siitä kuin Pridet ovat tyhmiä tai homot eivät saisi olla linnanjuhlissa, tulen sanomaan jotain vastaan. Luultavasti enemmän kuin halutaan kuulla.

Homoille saadaan vähitellen ne oikeudet jotka heille kuuluvat, ja varmasti hitaasti myös biseksuaaleille, panseksuaaleille, aseksuaaleille jne. jne. saadaan sitä ymmärrystä ja rakkautta joka heille kuuluu. Kunnes jonain päivänä meitä ei tarvitse luokitella ulkonäön, uskonnon, seksuaalisen suuntauksen tai minkään muunkaan perusteella vaan saamme olla vain IHMISIÄ. Sillä kuka haluaisi olla luokiteltuna (lukittuna) johonkin laatikkoon kun voidaan kaikki olla yhdessä alasti pellolla ja pitää hauskaa. Ja heinäallergisillekin keksitään jotain apua 8D Peltobileet oujea!

On vähän mälsää, kun suurin osa kavereista seurustelee tai on muuten vaan kiireisiä. Onneksi Orsu-kissa makailee mun kanssa, se vaan ei osaa lohduttaa sanoin. Jos joulupukki toisi minulle lahjaksi hyviä unia. Viiden tunnin päästä alkaa taas kerran jouluaattoaamu, joka tuntuu vuosi vuodelta merkityksettömämmältä (onko tää sana????). Jos aikuisuus on tätä, en halua olla aikuinen.Voin olla Helinä-keiju, katzhing, kiitos!

Hyvää joulua kaikille ystäville, ajattelen teitä useammin kuin tiedättekään!

Hävettää

Mua raivostuttaa tämä sukupuolien erottelu meidän yhteiskunnassa. Jos mies nai kaikkia vatsaan tulevia muijia, niin se on vaan sen päätös ja mikäs siinä, mutta voi herranjumala jos nainen kehtaa tehdä saman niin se on huora ja lutka ja pitäisi varmaan polttaa roviolla. Sen lisäksi sillä on isä-ongelmia ja itsetunto-ongelmia ja mitä lie muita ongelmia. Myöskin käsitys siitä, että miehet nauttivat enemmän seksistä kuin naiset on edelleen yleinen. Vaikka joku ei kokoajan hoe että "panettaa, panettaa", ei se tarkoita että ei haluttaisi.

Naiset myös pystyvät juomaan ihan yhtä paljon alkoholia, päihtymysnopeus riippuu yleensä vain ihmisen koosta ja siitä kuinka paljon juo yleensä. Naiset voivat olla rivoja, ja itse asiassa Suomessa tällä hetkellä naiset polttavat enemmän tupakka kuin miehet. Naiset voivat olla ihan yhtä pahoja, tai kamalia, tai ihania.

Tytöt ei myöskään koskaan saisi olla kovaäänisiä. Jos pojat on kovaäänisiä, niille valitetaan siitä tosi harvoin. Millä tavalla tämä on reilua? Minua on myös kieltänyt saman ikäinen poika kiroilemasta omassa kodissani koska "ei tytöt saa kiroilla noin paljon."

Eniten mua vituttaa se, että koulussa vaan edistetään tätä käsitystä. Opettajat tekevät sitä koko ajan, tietoisesti tai ei. Tytöt ei saisi puhua, nauraa, heittää läppää tai tehdä mitään muutakaan kuin istua sievänä. Myöskin oletetaan että tytöt tykkkäävät tehdä kaiken ryhmänä, eivätkä osaa ja halua tehdä mitään itsenäisesti. Nykyään tosi moni tyttö saa paniikkikohtauksia kun heidän pitäisi esiintyä millään tavalla koulussa, ja se on meidän yhteiskunnan vika. Koulun vika.

Ainoa tapa, millä tytöt saavat olla yhtä riehakkaita kuin pojat, on jos he ovat "poikatyttöjä", eli pukeutuvat ja näyttävät muutenkin mahdollisimman paljon pojilta. Mutta jos olet tyttö, joka meikkaa ja käyttää hameita ja kävelee korkokengissä, älä kuvittelekkaan että saat tehdä samoja asioita kuin pojat, ainakaan ilman suuria seuraamuksia.

Pojat myös pelkäävät monesti lesboja (varsinkin tyttömäisiä lesboja) kauheasti, koska koko niiden maailmankaikkeus kääntyy siinä päälaelleen. Tyttö, joka on ylpeä ollessaan tyttö ja rakastaa toisia tyttöjä, ei siis halua olla poika tai halua olla pojan kanssa, on kammottava asia, koska silloinhan se tarkoittaa, että tämä tyttö ajattelee, etteivät pojat olekaan parempi sukupuoli. Hui kamala. Kyllähän tässä näkee, miten naurettavia pojat ovat, sillä kuka tyttö pelkäisi homopoikaa? Päin vastoin, me otamme heidät ystäviksi yhtä mielellämme kuin pojatkin.

Ehkä ainoa asia mikä tytöillä on helpompaa on se, että saa halailla samaa sukupuolta ilman että leimataan homoseksuaaliksi. Myöskin jos tyttö on poikamainen, se on yleensä vain hyvä asia, koska miehisyyttä ajatellaan positiivisena asiana. Tyttömäistä poikaa monesti kiusataan, sillä onhan tyttönä oleminen hävettävä asia.

Kyllä muakin hävettää, mutta ei oman sukupuolen puolesta.

That's why.

What are you?
You ask.
I'm a lesbian.
I'm a woman loving women.
I'm not what you want me to be.
That's what I am.

How can you?
You ask.
I don't believe in God
Or judging people by their sexuality
I believe we should love and let people love
That's how I can.

How?
You ask.
Fucking google it!
Use your brain,
We use our tongue.
That's how.

Why?
You ask.
I love women
I love how they get angry over nothing
I love their arms, hands, mouths, breasts
I love the core of their being
I couldn't imagine a day without them
That's why.

How can you be sure?
You ask.
This is probably one of the things
I am sure in this world
I don't want to hear about your
cars
computers
hockey
or whatever
I don't like your mustache
I don't love your low voices
I won't suck your dick
I could never fall asleep in your arms
That's how I'm sure.

How long until I give up?
You ask.
You will have to argue with me
You will have to see me with her
and her
and her
You will have to face me
Forever and ever
That's how long.

Why are you telling this to the whole world?
You ask.
Not just to spite you
Altough I love the expressions on your face
But because I believe I'm a saint
And you're the devil in sheep's clothes.
That's why.

Meritullinraitti

En kuulemma ole kirjoitellut blogiini pitkään aikaan. En myönnä mitään.

Tämä on luultavasti viimeisiä kertoja kun katson ikkunastani ulos, tästä ikkunasta, tässä asunnossa. Mahtavin näkymä mitä Oulussa on, minulle ainakin. Jos ette ole olleet niitä onnekkaita, jotka ovat katsoneet kanssani auringonnousua, auringonlaskua, pimeyttä, valoa, ihmisiä, autoja, elämää ja kusevia poikia, niin kuvailen teille mitä näen.

Näen taivaan, joka on tummansinisen ja mustan väliltä, haluten olla violetti siinä vielä onnistumatta. Näen keltaisia valopilkkuja, valoja jotka valaisevat toisten ihmisten tietä. Radisson-hotellin kyltin, joka tuntuu olevan niin pieni että sen voisi ottaa käteen. Taidan ottaa sen mukaan matkalleni, muistoksi Oulusta. Kuka sen minulle hakisi?
Näen parkkipaikan, joka on märkä. Vesi tihuttaa pienen pieniin jokiin, jotka ovat aamuun mennessä kadonneet. Katulampun valo osuu oranssina näihin puroihin, näyttää uskomattoman kauniilta. Näen kolme tyttöä, jotka puhuvat ja nauravat keskenään. He katsovat suoraan minuun, ehkä hekin ovat hämmentyneet Watson-nukesta ikkunassamme, kuten monet muutkin ovat olleet. Näen autoja joiden mallia tai merkkiä en osaisi kertoa edes kidutuksen alaisena. Jopa niiden värit ovat näin pimeällä epäselvät. Näen Kauppahallin, joka istuu komeasti siinä missä se on ollut niin kauan. Tiedän, että tuulee vaikken tunne sitä, puiden lehdet heiluvat maapallon hengityksen tahtiin.

Tämä näkymä... ah. Kaikilla näillä ihmisillä on oma kohtalonsa, oma elämänsä, omat murheet. En tunne heitä, en rakasta heitä, en ole se ihminen jonka viereen he käpertyvät tänä yönä nukkumaan. Mutta kun katson heitä ikkunastani, tunnen omistavani heidät. Ei, minulla ei ole jumaluuskompleksia, mutta tämä on minun parkkipaikkani. Minä olen vahtinut ettei siellä tapahdu mitään, ettei yksinäistä miestä raiskata minun katsellessani, ettei pieni tyttö jää maahan makaamaan jäätyään auton alle. Tiedän mikä auto on ollut tuossa jo useammman päivän koskematta, tiedän ketkä tulevat joka aamu jutustelemaan keskenään ennen Kauppahallin aukeamista. Minä todella tulen kaipaamaan tätä ikkunaa eniten tässä asunnossa, tässä viimeisessä puolessa vuodessa. Tässä on maisema, jota rakastaisi sekin joka vihaa kaupunkeja.

Ehkä jossain on todellisuus, jossa saan kerran olla kaikkien teidän kanssa tällä puolella ikkunaa, katsomassa maailmaa ihmetellen. Sitä odotellessa, nostakaa katseenne, sillä minä olen täällä. Tai ainakin Watson.

Hei, me muutetaan!

Musta tuntu kauan et elämä junnas paikallaan, mitään uutta ja kivaa ei tapahtunut, olin vieras omassa kodissani, onneton, sekaisin ja tappelin parhaan ystäväni kanssa. Sitten päätin, että nyt riitti, ei enää yhtään turhaa kyyneltä. Jos on onneton, asialle tehdään jotain. Ja niin minä muutin. Muutin toisen parhaan ystäväni kanssa yhteen niin nopeaa, että kukaan ei olisi uskonut sitä. 'Kaikki tai ei mitään', se on ollut joku typerä motto joka seuraa mun elämää vaikka kuin yrittäisin irti päästää. Joten me muutettiin, vaikka vuokrasopimusta allekirjoittatessa meillä oli yhteensä 13 euroa rahaa. Me muutettii, ja se oli paras päätös tänä vuonna. Ne mahdollisuudet kannattaa aina ottaa, vaikka kuin vois pudota. Mutta hei, määhän oon pudonnut kyydistä jo kauan sitten, jos koskaan edes olin mukana.

Tää muutto vei mun neitsyyden niin monella tavalla: eka asuntoesittely, eka vuokrasopimus, eka sähkösopimus, eka kotivakuutus, eka vesimaksu, eka virallinen muuttomuutto muuttolaatikoiden kanssa, eka oma asunto JONKA AVAINTA KUKAAN EI VOI VIEDÄ MULTA. Mua on viimiset puolitoista vuotta kokoajan pelottanut et mun avain vaan otetaan multa pois, että mut vaan heitetään pihalle (ja syystäkin, kyllähän mua sillä uhkailtiin). Nyt mulle ei kukaan voi huutaa vaikka pilaisin jotain tai tekisin jotain vähän väärin. Sellainen pieni ahdistus joka kokoajan on takaraivossa on poistunut ja olen vapaa.

Aikuistumista en pahemmin ole kokenut, olenhan kuitenkin asunut yksin ja pessyt niitä viemäreitä ja tehnyt ruokaa ja laittanut saunan päälle vaikka kuin pahuksen kauan (huomaatteko miten nämä Maaretin lausahdukset jo tarttuu mulle?). Äitille tosin taisi vasta nyt iskeä tää mun muutto, kun se soittaa joka päivä. Eipä siinä mitään, kaverieni vanhemmilla on viime aikoina ollut jos vaikka minkälaista syöpää ja sairautta ja yksi itseasiassa kuoli noin vain aivoverenvuotoon tällä viikolla. Menee vähän pohja valittamiselta, you know? Vaikka varmasti silti valitan, mutten tosissani. Olenhan sentään suomalainen =)

Millainenko asunto minulla sitten on? No, se on vain ihanin ikinä, enkä aio pyydellä anteeksi sitä. En aio säästellä kehumasanoja tai keksiä siitä typeriä vikoja. Rakastan asua täällä, kaikilla tavoilla, ja se on vain fakta. Olohuoneen ikkunan näkymä on upea, on ihana yöllä vaan tuijottaa tipppuvia lumihiutaleita. Lumihiutaleet ovat niin metafoorisia (sana?), siksi ne varmaan ovat kuvatuimpia asioita maailmassa ja siksi niitä tehdään rakkauden juhlana ikkunoihin. Sillä lumihiutaleethan ovat kuin me, jokainen yksilöllinen, jokainen yhtä kaunis, vaikka osa niin sanotusti täydellisempiä kuin muut. Niiden elämä on yhtä lyhyt ja se päättyy kaikilla. Jotkin leijuvat pienen tytön kämmenelle ja toiset sulavat surmatun pojan ruumiin päälle. Yhtä kaikki ne kohtaavat loppunsa ennemmin tai myöhemmin. Lumihiutaleet, ne ovat kauniita ja niitä kaipaan kesän auringon paisteessa.

Tänään kävimme Maaretin, uuden asuinkumppanini kanssa, Pannukakkutalossa. Se on ravintola, jossa myydään vain ja ainostaan pannukakkuja! Kaikilla mahdollisilla täytteillä, savuporosta kiivisuklaajäätelöön. Toivomme niin, että olisimme ruokakriitikoita, jotta voisimme kirjoittaa johonkin lehteen ylistävän artikkelin tästä paikasta. Palvelu oli erinomaista ja ruoka suussasulavaa. Okei, ehkä on ihan hyvä etten ole ruokakriitikko, silloinhan joutuisin kritisoimaan tätä paikkaa ja se ei vaan ole mahdollista. Menkää vierailemaan, ihastuttava paikka. Ja siellä on Stokkan myyjä :P

Ehkä nyt kun muutto on ohi ja häslinki on vähän rauhoittunut, voisi jopa ehtiä kirjottamaan tänne ja myös itselleni, lukemaan pääsykokeisiin ja kaikkea muuta josta toivon mukaan jää jälki johonkin. Höpöhöpö, kuitenkin vaan hengailen kaverien kanssa. Sehän se elämässä on tärkeintä ♥

Kisu sano mua avainihmiseksi, niinkuin on eläinlajeja joita ilman muut lajit vaan kuolee. Saanko kuolla siihen kuinka onnelliseksi tuo teki mut? Tämän takia mää en koskaan päästä irti mun ystävistä, en ikinä selviäis hetkeäkään ilman niitä, ne on kaikki mulle avainihmisiä ♥

Aikamatkustajako?

Sain luettua Aikamatkustajan vaimon, loput sata tai vähä päälle sivua oli niin koukuttavia etten vaan päässyt lähtemään kotoa vaikka kuinka yritin ja ahmin sanoja niin nopeaa että varmasti yli puolet jäi tajuamatta, mutta siksihän kirjat luetaankin kahteen kertaan!

Paljastamatta hyvän kirjan juonta haluan puhua tärkeästä aiheesta (täähän on kuin peruskoulun terveystiedon tunneilla). Siinä kirjassa nimittäin oli henkilö, joka oli rakastunut tähän Aikamatkustajan vaimoon, mutta ei saa vastakaikua tunteilleen.

Tässä meidän maailmassa kaikkien pitäisi löytää se one and only, mutta entä jos löytää sen, mutta se ei olekaan rakastunut sinuun? Entä jos tietää missä on oma happily ever after, mutta ei voikaan saada sitä? Pahinta on, että kuten useimmiten tässä maailmassa, ketään ei voi syyttää. Ei siitä, että rakastuu johonkuhun tai sen vastakohdasta. Monesti me pääsemme yli ihastuksista joista ei tullutkaan mitään, mutta jotkin eivät koskaan lakkaa tuntemasta kaipuuta sitä kohtaan mitä ei koskaan ollut tai tule olemaan, koska se ei ollut meant to be.

Miettikää miten se varmasti tappaa ihmistä hitaasti, tietää ettei koskaan saa sitä omaansa, ei koskaan saa niitä hetkiä mistä unelmoi. Entä jos tietää, että joku on näin rakastunut sinuun, pitäisikö silloin vain häipyä heidän elämästään niin nopeaa kuin mahdollista? Vai pitäisikö sittenkin antaa heille hetki väärää onnea, hetken valheellinen usko, joka kuitenkin olisi totta rakastuneelle osapuolelle? Vaikuttaisi, että poissa pysyminen olisi oikea vaihtoehto, mutta sydämen asioissa järkevin ei aina ole oikea. Jos väärään rakastunut ei voi saada koskaan rakastaan, edes hetki on pienintä mitä heille voi antaa, kuinka valetta se sitten olisikin. Jokaisella on oikeus onneen, eikö se ole joku sanonta?

Kaikkein joko vihaama tai rakastama Twilight oli minusta mielenkiintoinen juuri sen takia, että se koskettaa tätä aihetta (joskin hyvin melodramaattisella tavalla, mutta jos olette ärsyyntyneitä melodramaattisuudesta, älkää lukeko fantasiaa). Kirjan päähenkilöön Bellaanhan on ihastunut hänen ystävänsä Jacob. Jacob ei kuitenkaan voi koskaan saada Bellaa, koska tytön sydän kuuluu Edwardille, ah niin komealle vampyyrille. Sydämeni itki verta Jacobille, ja sen mukana kaikille niille jotka saavat vain kaukaa katsoa toisten onnea. Kuitenkaan en voi vihata Bellaa tai Edwardia, kuten en voi vihata ketään muutakaan joka on vain rakastunut.

Tästä haluan kirjoittaa joskus kirjan, I tell you. Se on niin paljon mielenkiintoisempaa kuin normaali rakkaustarina, ja muutenkin jonkinlainen tabu, josta puhuminen on harvinaista. Surullinen tarina juuri samasta aiheesta oli Greyn anatomian viime jaksossa (s06e14), se sarja jotenkin aina onnistuu olemaan samassa aiheessa kuin minäkin, ihan niinkuin ne kirjoittajat lukisivat mun mielen tai jotain. Scary.

Katsoin Enchanted-leffan, siitä tämä happilyeverafter-puhe. Leffa oli ihana päähenkilöiden vuoksi, mutta sen täydellinen loppu sai minut vain ajattelemaan kaikkia niitä ei niin onnellisia loppuja. Ylipäätänsä sitä, että näissä leffoissa aina se mies ja nainen päätyvät yhteen. Peruskatolinen länsimaalainen onnellinen loppu, eikö? Miten kun miehiä on maailmassa enemmän kun naisia? Onko hyväksyttävää, että sinne tänne jää pari yksinäistä miestä? Vai onko laskettu, että kun miehet kusevat kaiken ja kuolevat aikaisemmin kun naiset, niin ne lesket sitten täyttävät puuttuvien naisten paikat, vähän niinkuin jotkin pojat tanssivat wanhat kahdesti?

If I can't marry my boyfriend I'll marry your daughter!

Disney on opettanut meille, että pitää etsiä se yksi ja oikea. Niissä leffoissa se kuitenkin löytyy helposti. Entä tosi elämässä, kun vain vanhenee ja vanhenee ja ketään ei löydy ja on jo keski-ikäinen ja sitä oikeaa ei vieläkään ole kävellyt vastaan? Onko silloin oikein tyytyä siihen johonkin joka on ihan ok? Vai pitäisikö sitä odottaa vaikka kuolemaan asti? Mitä jos sitten menee naimisiin ja saa lapsia ja sitten se täydellinen tulee vastaan? Pitäisikö jättää se yhtä helposti kuin Enchantedissa? Huhhahei, avioero vaan. Ei niin voi tehdä. Kaikki on niin saatanan sotkuista tässä meidän maailmassa, ei ollenkaan niin puhdasta ja selvää kuin saduissa.

Muutenkin usko, että tie onneen on parisuhde, avioliitto, on hassu. Tunnen paljon ihmisiä, varsinkin vanhempia, jotka ovat löytäneet rauhan elämäänsä siitä, että saavat olla itsensä kanssa. Sinkkuus ei ehkä olekaan ruton synonyymi, uhka ja epäonnen aiheuttaja. Monissa maissa on kautta aikojen ollut moniavioisuutta, tämän hetken mahtavimmassa maassa, Cocacolan luvatussa taikamaailmassakin on useita miehiä joilla on vaimoja joka sormelle. Mutta taas kerran, suurin osa ihmisistä ei kyseenalaista tätä meidän uskomustamme täydellisestä perheestä ja siitä 2½ lapsesta ja happily ever afterista. Vaikka puolet avioliitoista päätyvät eroihin ja hyvä ystäväni jätettiin juuri tekstiviestillä. Siinä on Disney sulle revittävää.

Palaten takaisin tähän Disneyn leffaan, joka kaikessa sokerisuudessaan oli upea elokuva (vaikka useamman hahmon olisi voinut heittää jonnekkin likakaivoon, esimerkiksi sen maaoravan) ja jonka päähenkilöön Giselleen olen rakastunut, haluan mainita elokuvassa esiintyneen biisin 'That's how you know'. Koska siinä oli minusta ihana sanoma, varsinkin näin anti-valentine's day:n lähettyvillä.

How does she know that you really really truly love her?
It's not enough to take the one you love for granted

You got to show her you need her
Don't treat her like a mind reader'

Dedicate a song with words meant just for you?

Plan a private picnic by the fire's glow

Something everyday will show

Haluan muistaa minulle tärkeitä ihmisiä joka päivä, en vain kerran vuodessa. Minä ainakin tarvitsen jonkin osoituksen ympärillä olevilta ihmisiltä, että he rakastavat minua. Pikkujuttuja, just se yks kommentti siellä täällä jostain aivan omituisesta, joka ei kellekään muulle merkkais mitään, mutta minulle kertoo kaiken. En tarvitse kukkia tai suklaata, en usko että kukaan todella. Se on vain kauppojen tapa myydä niitä (ja hei tajutkaa edes ostaa neuhausia kuten kaverin poikaystävä teki. laatu, ihmiset, laatu!) ja kaikkea muuta krääsää. Mutta se pikku lappu peilissä missä lukee et ”oot ihana”, well, that just makes my day. Ja onneksi ¾ mun parhaista kavereista handlaa tän homman hyvin eli tekee mut onnelliseksi every single day. (ja vielä yksi syy vastustaa kaikkea, eikun siis valentine's dayta: ainakin yksi mun kaveri tuli surulliseksi kun soli just eronnu ja sitten kaikkialla oli hulluna pareja. En voi pitää mistään, joka saa ystäväni surullisiksi)

Tavaraa riittäis mutta nukkumaankin pitäs ehtiä. Hmm... Ehkä ei ihan vielä?

Tää So Happy I Could Die oikeesti toimii kirjotusbiisinä, teoria testattu!

Hei, tänäänpä tein gumboa joka on Louisianan seuduilta kotoisin oleva pataruoka jota syödään yleensä riisin kanssa. Se oli uusi makuelämys ja hyvin jännittävä ja erittäin maukas. Tietenkin ”tekeminen” tarkoittaa sitä, että kokkini Maaret teki itse ruuan, ehkäpä hän heittää teillekin päin ohjetta blogissaan. Mitäkö minä sitten tein? Toimin tietysti Dj:nä, what else? Mitäkö tarvitaan gumbon tekemiseen? Tässä resepti: ottakaan ensin vähän Olavi Virtaa, sitten kasetillinen CCRää, hyppysellinen Elvistä ja lopuksi suomipunkkia (pelle miljoona ja hassisen kone käy hyvin). Niistä muodostuu hyvä kokonaisuus (paitsi jos kokki vihaa suomalaista musiikkia kuten meidän tapauksessamme).

Jatkoa kun ehdin! Sweet dreams babys ♥

Hyvää oloa

Mun kaverit oli hyvin paljon sitä mieltä, että päiväkirjoihin kirjoitetaan vain silloin kun masentaa, on tylsää tai muuten vaan paskaa. Minä vastustan tätä (huomaatte teeman mun elämässä) ja siksi olen tässä, todistamassa heitä vääriksi!

Viikonloppuna pidettiin juomapelibileet, eli sellaiset missä katsotaan jotain ohjelmaa (MacGyver anyone?) tai pelataan jotain korttipeliä (Hitler, Vesiputous) ja juodaan ankarasti. Ja nyt, vastoin kaikkia luonnonlakeja, tulen ja sanon että bileet olivat mahtavat, ja oli hauskaa! (jos pareilua ei oteta huomioon, mutta se nyt on nykyään välttämätön paha niinkuin talvi tai verot) Mitään ei hajotettu, vaikka juomat kaadettiinkin ehkä 50000000 kertaa lattialle (mutta mää jopa luutusin seuraavana päivänä!! miettikää sitä!) Kukaan ei itkenyt ja oksentamistakin oli hyvin pienissä määrissä. Joten, over all, ihan parhaat bileet.

Parasta hyvissä bileissä on se, että saa tavata uusia ihmisiä ja omat kaverit saa tutustua toisiinsa. Koska jos ne on mun kavereita, ne on mahtavia ihmisiä ja sitten kun laitetaan ne kaikki yhteen pataan niin ne tajuaa toistensa mahtavuuden ja syntyy upeita asioita! Okei, ehkä tää oli vähän liioittelua, mutta se helpottaa elämä, että kun puhun jostain Tiinasta niin muilla on vähän hajua että kuka hemmetti se on :D

My Maaret ♥

Hei, ja sai taas vähän järkyttää yhtä ihmisparkaa. Mulla on katsokaas ystävä nimeltä Anniina, ja se tekstailee. Paljon. Aina. Muiden seurassa. Joten, aina kun joku tekstailee niin meillä on tapana sanoa "älä oo anniina" tai "anniinoikko nää taas?" tai muuta vastaavaa. Mutta Anniina apparently ei ollut tiennyt tätä ja juuri näissä aiemmin mainituissa bileissä tämä asia tuli hänen tietoisuuteensa :D Haha, mutta eikö teistäkin olisi mukava tietää että olette käsite? Oletteko muuten koskaan miettineet että mikä käsite olisistte, eli mikä on se juttu josta teidät tunnetaan parhaiten? Täähän on kyllä sellainen seikka jota ei välttämättä halua miettiä, koska vastaus ei monestikaan imartele. Entä jos sut tunnetaan parhaiten siitä, että petät aina suhteessa, tai siitä että et osaa pitää suutasi ikinä kiinni tai siitä että olet muuten vain paska ihminen? Niin, kukapa sellaista haluaisi ajatella. Jos vain kuvitellaan että meidät kaikki tunnetaan siitä, että ollaan ihania ihania ihmisiä. Joo, kuullostaa hyvältä. Eletään illuusiossa. Täällä on hauskaa.

Typot on niin parasta xD Nimesin mun kaverin mormaaliksi. En oo ihan varma mitä se meinaa, mutta se kyllä sopii sille, ainakin mun mielestä (ja hei, kyllähän me tiedetään että ei niillä muilla mielipiteillä oo väliä). Mormaali. Ihan selvästi uus muotisana. Spread the word, people.

Maksa ei ikinä oo iloinen sana. Maksa lasku. Mulla on maksakirroosi. Maksanne on pilalla ja uusi maksa maksaa 5000 euroa. Maksan vois vaan poistaa, tyhmä sana.

Pitäiskö muka tehä töitä? Ei oikeen inspaa. Kirjottelen myöhemmin. Pärjäilkää, tai sitten älkää.

Rakkaudesta musiikkiin ja muuhun

Mitäköhän tää hämärä hämärä blogspot hommaa kun soli heittäny puolet mun tekstistä jonnekki mettään??? En tiedä, kirjoitinpa sitten uudelleen. Jos enää oli mitään ajatusta koko hommasta :D Tää on näitä huonoja puolia kun käyttää kaiken maailman sivustoja ihan honest paperin sijaan! (Voi oikeasti, en tajua. Musta tuntuu et tää ei hyväksy mun sydämiä kun tää heitti sen osan tekstistä taas pois)

Kihertää. Miten ihana sana. Ootteko nähny kun Haisuli kihertää?? Se on ehkä yksi söpöimpiä asioita ikinä, Haisuli kihertämässä! Voi, kun se kihertelee menemään!

Lady GaGan uus albumi on jännä. Sitä pitää kuunnella monta kertaa ennenkuin ne biisit uppoaa. Okei, Bad Romance oli alusta alkaen hyvä, mutta muilla meni kauemmin nousta tärkeiksi. Kuuntelin siis parisenkymmentä ellen useammankin kerran tätä levyä. Eka iski So Happy I Could Die, jossa on aivan ihan biitti! Ja se sopii täydellisesti esimerkiksi kirjoittamisen taustamusiikiksi. Tää lauluhan on aika lesbo ja kertoo masturboinnista eli sopii mulle täysin.

Sitten löysin Monsterin, joka on edelleen aivan ihana biisi, voisin kuunnella sitä maailmanloppuun asti! Illalla kun menen nukkumaan mun päässä soi That boy is a monster, He ate my heart, Instead he's a monster in my bed.
Haha, tää biisi on niin huoleton:
We might’ve fucked not really sure, don’t quite recall
But something tells me that I’ve seen him, yeah.

Nyt eilen tai tänään tai joskus elämän kiertokulussa, onko tuolla niin väliä, tajusin Dance In The Darkin. Voi, voi, miten vihaankaan tuota miestä josta siinä biisissä kerrotaan.

Baby loves to dance in the dark,
'Cuz when he's lookin' she falls apart.

She looks good but her boyfriend says
she's a tramp,
she's a tramp,
she's a vamp,
but she still does her dance.

ps. Teeth ei muutu hyväksi vaikka maailmanloppu tulisi.

Menen nukkumaan kahden todella sievän tytön kanssa, ja ehkä siitä syntyy onni, edes täksi yöksi. Olen teidän unissanne, jotta kukaan ei olisi yksin.

Unnan kuvia

Ensimmäinen yö

Aah. Tämän takia aloitin tän päiväkirjan, juuri tämän hetken kun Miisa on nukahtanut mun mielestä ihan liian aikaisin ja haluan vielä ajatella jotain koska on yö ja ehkä viimeinen yö. Koska aina voi olla viimeinen yö, ikinä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Tämän blogin kannalta tosin on ensimmäinen yö kun istun ja annan ajatusten virrata vapaana.

Joskus on pelottavaa kun makaa nukkuvan ihmisen vierellä ja ei tiedä nukkuuko se vai onko se kuollut. Siinä se ihminen makaa, täysin liikkumatta ja ääntäkään päästämättä. Sitten on ihan pakko vähän tökkiä sitä, että se varmasti ei ole siirtynyt manan majoille. Tärkein ero siinä, että makaa elävän ihmisen vierellä verrattuna kuolleeseen on se, että tietää voivansa herättää sen milloin tahansa. Ja silloin se voi lohduttaa tai halata tai vaan mutista jotain tosi unista. Eikä sitä usein tarvitse herättää, jos koskaan, kunhan tietää että se on mahdollista. Vähän niin kuin kaikkien tavaroiden kanssa. Jos lainaa kaverille jonkin pelin tai kirjan niin sitten tekee koko ajan mieli pelata tai lukea sitä. Mutta heti kun sen saa itselleen takaisin niin ei siihen sitten kuitenkaan koskaan koske. Kunhan se on siellä.

Yöllä äänet muuttuvat. Kellojen tiktaktiktak-ääni on niin kova, se melkein särkee korvia, kun taas päivänvalossa siihen ei kiinnitä mitään huomiota. Bileiden humussa ei yksikään ihminen kuuntele, että jaa, tuo seinäkello naksuu hieman eri tahdissa kuin pöytäkellonen. Yöllä yksikin huokaus on huomattava, yksikin putoava kyynel huomataan. Yöllä asiatkin muuttavat merkitystään. Tämä tietokoneen humina on päätähuimaavan kova, onko se aina tällainen vai onko koko laite hajoamassa kappaleiksi?

Mulla on usein ikävä asioita joita ei ole olemassa. Hetkiä, joita en ole edes kokenut, ihmisiä joita en ole tavannut. Luen Aikamatkaajan vaimoa kaverin suosittelemana ja siinä se aikamatkaajan vaimo on tavannut sen tulevan miehensä jo lapsena, kun se mies matkustaa ajassa taaksepäin. Kun se vaimo sitten oikeasti tapaa sen miehen, sillä on välillä ikävä sitä miehen nelikymppistä versiota jonka se tapasi lapsuudessaan, koska sitähän ei vielä ole olemassa kun se mies on vain parikymppinen. Siitä varmaan tuntuu vähän niinkuin solisi kuollut se nelikymppinen versio, vaikka se onkin vasta tulevaisuudessa. Siltä mustakin usein tuntuu, mulla on kauhea ikävä niitä ihmisiä joita en ole vielä tavannut: tulevia ystäviä, puolisoa, lapsia. Ikävä sitä elämää joka ei vielä edes ole tapahtunut. Ja se ikävä on kamala, koska tunnen ne ihmiset ja siellä tulevaisuudessa en vietä viikkoakaan ilman niitä. Ja tässäpä minä elän monta monituista vuotta ennen meidän tapaamista. Kai se on niin kuin joidenkin ikävä kevättä kohtaan: täysin selittämätöntä sinäänsä, mutta todella raastavaa. Puhun tästä aiheesta varmasti myöhemminkin, joten kaikki mitä ette ymmärtäneet, kaikki mitä minä en ymmärtänyt, saa varmasti valaistusta tuonnempana.

Äippä (ei äitini) leipoi muffinsseja. Ehkäpä otan yhden sellaisen ja menen odottamaan univeikon saapumista. Veikkaan kyllä, että se on myöhässä, enkä minä sitä syytä. Olen minäkin aina, myöhässä siis.

Ottakaa tämä yö, minä annan sen teille. Tämä yö on suuria puita, pöllön varjoja, oranssia valoa ja nukkuvan tytön hengitystä. Siinä mitä tarvitaan, jos ette ehtineet kokea tätä yötä.

Nothing (well maybe something)

Wau. Hyvän fontin ettiminen on vaikiaa : P Entä jos kirjotan koko ajan boldattuna?? (uus sana, nörttini opetti!) No ehkä tää normaali menee? Ehkä ehkä.

Idea tästä blogista tuli anti-valentine's day:sta. Minusta ystävänpäivä on aina ollut turhin keksintö ikinä, en muista oonko koskaan suostunu juhlimaan sitä mitenkään. Kerran sain mukin. Pitää muistaa ystäviä yhtenä päivänä vuodessa, loput 364 päivää on ihan vitun sama. No kiva. Kuka vittu kannattaa tällasta???? Mä muistan ystäviä sillon kun non tärkeitä, and let me tell you, son paljon useammin kuin kerran vuodessa. Oon muutenkin ihan anti-life, mua ärsyttää monet asiat mitä meidän pitää tehdä ja olla, koska se kuuluu yhteiskuntaan. Haluan olla anti-life, ainakin niissä asioissa jotka on mulle tärkeitä.

Eli. En halua muuttua mihinkään. En halua et viiden vuoden (tai herra paratkoon, viiden kuukauden) päästä olen ihan hulluna ostamassa jollekin suklaata ja kukkia 14. helmikuuta. Se ei ole minua, never was and never will be.

Mutta ihmiset muuttuu, ja määkin haluan muuttua. En vaan tiettyyn suuntaan. On vaan kauhian vaikia muistaa mitä ajatteli ennen, mitä tunsi ennen. Mitä _oli_ ennen. Muistan et musta Seiska oli yläasteella coolein lehti ikinä, ja nyt en koskisi siihen pitkällä tikullakaan. Mitä ajattelin yläasteella?? En muista enää. Joten, tämän blogin tarkoitus (jos sillä sellainen pitää olla. miksi kaikella pitää olla tarkoitus? hmmm.. maybe we'll get to that later) on saada mut muistamaan mitä olen, haluan ja ajattelen. Etten huku muihin ihmisiin, etten huku maailmaan ja sen odotuksiin.

Kuten Cristina Yang sanoi Greyn anatomian uusimmassa jaksossa (kuutoskauden 13. jakso) "...you took a piece of me... and I let you. And that will never happen again." Kukaan ei enää vie paloja minusta. (ainiin ja Cristina on mun idoli, ihkutan siitä vielä teille)

Tässä kaikki tältä erää, talk to you soon <3